Nora Roberts - Avaimet onneen

Kaipasin vain jotain kivaa simppeliä luettavaa ja kun sain edellisen Robertsin loppuun, niin muistelin, että muutakin uudempaa tuotantoa on olemassa. Muistelisin joskus lukeneeni tämän Boonsboron majatalo-sarjan ensimmäisen osan, eli Avaimet onneen takakannen ja tuumanneeni, että ei nappaa. Nyt sitten varasin kerralla tämän ensimmäisen ja toisen osan. Takakansien perusteella oletin toisen osan olevan kiinnostavampi ja päätin vain lukea tämän ensimmäisen osan altapois.

Paitsi että onnistuin jotenkin vahingossa aivan koukuttumaan tähän ensimmäiseen osaan ja parempi puoliskoni joutui nyt todella toteamaan, mitä tarkoittaa, kun minä luen. Silloin minulle ei pidä puhua, eikä minua saa häiritä, tai no saa yrittää, mutta vastareaktio voi olla mitä vain. Saattaa olla, etten todellakaan reagoi mitenkään, koska en edes kuule minulle puhuttavan tai jos kuulen, niin napautan, että anna minun lukea. 

Kirja kertoo melko perinteisen Roberts-juonikuvion. On Beckett, joka on ollut ihastunut Claireen jo teini-ikäisestä saakka. On Claire, joka on jäänyt nuorena kolmen lapsen kanssa leskeksi, kun hänen miehensä kuoli sodassa (=urhoollinen sankarikuolema). Nyt nämä ihmiset taas kohtaavat kotikaupungissaan ja päätyvät entistä enemmän tekemisiin yhdessä. Mihinkäs tämä sitten johtaakaan? Tarina on kudottu majatalon rakennusprojektin ympärille. 

Miksi pidin tästä kirjasta? No koska siinä oli sisustusjuttuja! Majatalon sisustamista. Vaikka välillä oli ehkä vähän haastava saada kiinni, millaisia majatalon huoneet oikeasti olivat ja monet sisustusratkaisut tuntuivat hyvin jenkkiläiseltä (itsehän arvostan melko skandinaavista sisustustyyliä), niin silti! Lisäksi päähahmot Claire ja Beckett olivat mukavia. Sellaisella kaverillisella tavalla. Mukavia ja kivoja. Ehkä tähän oli jokunen juonikuvio lisätty vähän päälleliimattuna, mutta eipä sekään minua haitannut. Minä viihdyin.

Kun on kiireinen ihminen, niin lukukokemukselta odottaa nimenomaan viihdyttävyyttä ja rentoutumista. Ei mitään sivistystä lisäävää tai syviä ajatuksia herättäviä kokemuksia. Miljöönä kotoisan turvallinen pikkukaupunki on miellyttävä. Muutenkaan tämä kirja ei ärsyttänyt minua ja se vain oli very nice. 

Plussaa kummituksesta! Se on aivan överi ja juuri sen takia niin kiva. 

Nyt vain pitäisi kehitellä aikaa lukea seuraava osa, jota kohtaan suhtaudun nyt hieman epäluuloisesti, koska pidin ensimmäisestä osasta. Yleensä toiset osat ovan aina vähän mahalaskuja.

Pakko kyllä vielä lopuksi sanoa, että Robertsin kirjojen kannet näyttävät aina samalta ja ovat sen takia todella mielikuvituksettomia. Sen takia niihin ei oikeastaan enää kiinnitä mitään huomiota.

kuva

Nora Roberts - Tulen sylissä

Sain jokin aika sitten kirjaston varausjonosta käsiini tämän uuden Robertsin kirjan. Ajattelin, että tämä on sellaista hyvää kivaa peruslukemista, jolta tietää tasan, mitä odottaa. Tämä sen takia, että olen elämäni aikana lukenut aika monta kyseisen kirjailijan kirjaa.

Tulen sylissä kertoo savuhyppääjistä, joiden tehtävänä on sammuttaa metsäpaloja. Tämän kirjan keskiössä on naispäähahmo Rowan, joka on sitkeä ja työtään rakastava sissi, joka ei vähällä säikähdä. Hän ei anna toisten polkea itseään. Toisaalta Rowanilla on omat taustansa, joiden takia hänen on vaikea luottaa ihmisiin. 

Toinen päähahmo on Gull, joka on menestyvä, kohtuu rikas ja ensimmmäisen vuoden savuhyppääjä. Nopea ja komea. Hauska ja huolehtiva sekä empaattinen. Hänelläkin on oma menneisyytensä, mutta hän ei anna sen vaikuttaa itseensä. Gull huomaa Rowanin heti ja hyvin nopeasti hän päättää, että tämä on menoa. Vaikka Rowan ei ihan heti olekaan samalla kannalla. 

Päähahmojen ympärille on siis rakennettu savuhyppääjien miljöö, sekä tietenkin rikosdraamaa. Aika usein näissä yksittäisissä Robertsin kirjoissa on murha tai pari tarjolla. Vähintään kuitenkin jotain uhkaavaa ja painostavaa. Niin siis tässäkin.

Kirja oli perushyvä, kuten odotinkin. Ehkä hieman pitkän puoleinen, eli tämän olisi saanut kyllä vähän lyhyempäänkin tilaan puristettua. Paikoitellen tarina hieman junnasi paikoillaan. Toisaalta kirja oli kyllä viihdyttävä, että eipä siinä, mutta epäilyni kirjan pahiksesta osui kyllä jo hyvin varhaisessa vaiheessa kirjaa oikeaan. Joitain muitakin kohtia pystyi ennakoimaan etukäteen, koska ne tekivät niin selvästi tuloaan. 

En kuitenkaan ole kirjaan millään muotoa pettynyt, koska tämä oli juuri sitä, mitä odotin. Perushyvää peruskauraa, jonka tarkan sisällön unohtaa kyllä pian, mutta joka lukuhetkellä jätti ihan viihdyttävän olotilan. Mainio kirja hälyisän ja kiireisen arjen keskelle, kun haluaa lukea jotain kivaa ennen nukkumaan menoa tai kun illalla haluaa rauhoittua sohvalle pitkän päivän jälkeen.

Pidin paljon Rowanista hahmona, sillä hän oli mukavan raikas ja räväkkä tuttavuus. Varmaan sen takia, että pystyin tietyiltä osin samaistumaan hahmoon. Olen huomannut, että jos en löydä päähahmon kanssa yhtään kosketuspintaa, niin lukeminen alkaa käydä haastavaksi, kun en ymmärrä hahmoa yhtään. Eikä se johdu siitä, ettei kirjailija avaisi hahmon mietteitä. 

Varasinpa kirjastosta pari muutakin Robertsia, joita en ole vielä lukenut. Katsotaan, saisinko ne luetuksi vai osoittautuvatko ne tylsiksi. Jollain tavalla Robertsin taso hieman vaihtelee kirjasta riippuen, mutta hän kyllä on todella tuottelias kirjoittaja. Roberts myös selvästi tekee huolellista taustatutkimusta kirjojaan varten, sillä tässäkin tuli todella paljon yksityiskohtaista informaatiota savuhyppäämisestä ja tiiviistä porukalla tekemisestä, mitä ei voi ilman vankkoja pohjatietoja jakaa lukijoille.

Hyvää aivot narikkaan luettavaa!

kuva

Kaari Utrio - Seuraneiti

Linda Melin on kappalaisen tytär ja vierailemassa Kajaanissa tohtorin perheen luona. Perhe odottaa häneltä hyvää avioliittoa, että Lindan veli voisi jatkaa opintojaan, mutta Kajaanissa ei rikkaita suhlasia ole joka oksalla. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun ensin Kajaaniin saapuu tukkukauppias Claes Carleson ja tämän jälkeen seurapiirien huoliteltu tähtönen Victor Waldau. Ylä-Savon korpi vaihtuu pian Helsingin "maalliksiksi ylellisyyksi", jossa Lindan pää on aivan pyörällä.

Miespuoleinen ihminen selasi tätä Utrion kirjaa ja meni viimeiselle sivulle. Kysyin, mitä hän tekee ja vastaus oli, että katsoo, miten kirja loppuu. Minä vastasin, että onnellisesti. Hän sanoi, että en voi olla varma. Mihin jouduin toteamaan, että Utrion kohdalla tietää aina.

Tämä keskustelun pätkä oikeastaan kiteyttää hyvin tämänkin Utrion kirjan. Tänä syksynä julkaistu Seuraneiti oli juuri sitä, mitä kirjalta ja kirjailijalta odotin. Mielenkiintoista historian kuvausta, kauniita pukuja, ihmissuhdedraamaa, vääriä valintoja, kriisejä ja happy ending. Mitä muuta nainen voi viihdyttävältä lukuromaanilta kaivata?

Tosin tämä mies, joka jo tutki kirjan loppua, tutki kirjan lopusta myös Utrion kommentteja faktoista, joita hän oli tarkoituksellisesti, että lukija pysyi helpommin juonessa kiinni tai että tarina etenisi paremmin. Mies, joka sattumoisin on lukenut yliopistossa historiaa, alkoi heti terävästi huomautella, että eihän näin saa tehdä, faktoja ei saa käyttää väärin. Kun huomautin, että kyseessä on romaani, niin hän vastasi, että jonkin tittelin korjaamisen toisella olisi voinut selittää vaikka alaviitteessä. Mihin totesin taas, että tämä on romaani, ei historiantutkimus! Ja se tekeekin kirjasta hyvän. Siinä on historiaa ja faktoja, mutta ei liikaa ja mukavasti tarinaan sijoitettuna. Välillä kuvauksen määrä ehkä meinaa uuvuttaa. Varsinkin vanhan Helsingin kuvaus, jossa mennään kadulta toiselle. En tiedä niitä katuja nykyäänkään, niin on vielä vaikeampi kuvitella millaista on ollut ennen. 

Kirjan hahmot olivat Utriomaisen kärjistettyjä. Ehkä eniten henkistä kasvua kirjassa koki tukkukauppias Claes Carlson. Muut melkolailla jämähtivät paikoilleen, eikä heissä tapahtunut ihmeitä kirjan aikana. Lindan hahmo jäi jotenkin vähän ristiriitaisen tuntuiseksi. Toisaalta hänet kuvattiin äärimmäisen vaatimattomana ja kuitenkin hän oli naiseksi etevä ja älykäs. En osaa selittää tarkemmin, mutta jotenkin en saanut hahmosta kokonaiskuvaa. Tavallaan välillä hän oli lempeä ja säyseä (kamala sana) ja välillä hyvinkin teräväsainen, tosin enimmäkseen vain tukkukauppiaalle. Eli ehkä se selittää jotain. 

Victor Waldau oli juuri sen tapainen hahmo, mitä Utrio paljon käyttää. Ehkä oikeastaan muutenkin kirjassa oli paljon samaa, mitä muissakin Utrion kirjoissa, mutta se tarkoittaa, että lukija saa juuri sitä, mitä odottaa. Vain hieman erilaisessa paketissa kuin aiemmin. Eikä se ole huono asia. Toisaalta mitään uutta ja innovatiivistakaan ei tässä kirjassa ollut, mutta pidin kirjasta joka tapauksessa. Parasta luettavaa syksyn sateisiin. Aivot mukavasti narikkaan ja keskelle 1800-luvun sääty-yhteiskuntaa.

Kiteytettynä sanoisin siis, että kirja ei tuonut mitään uutta, mutta oli mukavaa ja viihdyttävää luettavaa. Sain mitä halusin ja olin tyytyväinen. Ei ehkä jää pidemmäksi aikaa erityisemmin mieleen, eikä noussut mihinkään lempi kirjat-listalle, mutta viihdytti ja jätti hyvän mielen.

kuva

Donna Leon - Kuolema vieraalla maalla

Komisario Guido Brunetti saa ratkaistavakseen amerikkalaisen nuoren miehen kuoleman. Kuollut löytyy aamun varhaisina tunteina kanaalista kellumassa ja Brunettin täytyy alkaa selvittää, miksi amerikkalainen murhattiin. Onko syynä pieleen mennyt ryöstö, kuten kovin moni uskoo, vai jotain aivan muuta?

Ensinnäkin vinkkinä: älkää lukeko tämän kirjan takakantta! Takakannen teksti ei ole pitkä ja silti se onnistuu paljastamaan kirjan tapahtumia melkein kahden kolmas osan verran koko kirjasta. Ei kiva. 

Toinen asia. Minusta tuo Brunettin sukunimi on vain hämmentävä, koska välillä meinaan väkisin alkaa lukea, että kuvioihin on ilmestynyt joku ruskeaverikkö, että mistä koko hahmo tilanteeseen tupashti ja missä kohdin niistä hiusten värjeä oikein kuvaltiinkaan...?? Ennen kuin sitten tajuan, että aah. Brunetti, isolla B-kirjaimella ja päähahmon sukunimi. Hyvä minä.

Tämä kirja eteni tavallaan samalla verkkaisella kaavalla kuin ensimmäinenkin osa, mutta toisaalta sitten kuitenkin tämä tuntui pitävän enemmän otteessaan. Minua kiehtoi kuvaukset Venetsiasta, italialaisten näkemys amerikkalaisista, selvitykset Italian politiikasta ja hallituksista ja "hyvä veli"-verkostosta, venetsialaisen Brunettin ärsyyntyminen siihen, miten koko kaupunki on täynnä pelkkiä turisteja jne. Nämä selvitykset kiehtoivat todella paljon ja ehkä ne pitivät niin tiukasti kirjassa kiinni.

Loppu oli ärsyttävä. Harmi, etten voi avautua siitä enempää. Sanoisinko toisaalta näin, että asiat kyllä selvisivät ja ratkesivat, mutta saiko paha lopulta palkkansa? Sitä voi jäädä kirjan lopun jälkeen miettimään. Toisaalta, ehkä tämä hieman erilainen loppu (tietyllä tavalla) rikkoi perinteistä ja hieman opettavaista dekkarikaavaa.

Kävin jo kirjastossa katsomassa, olisiko kolmas osa ollut hyllyssä, mutta eipä se tietenkään ollut. Pitää varmaan laittaa se varaukseen. Ennen sitä pitää sitten varmaan lueskella jotain muuta. Jotenkin vain nyt onnistuin koukuttamaan itseni tähän Leonin sarjaan. Onneksi osia pitäisi olla niin paljon, että varmasti ehtii kyllästyminen iskea ennen kuin pääsen loppuun!

kuva

Donna Leon - Kuolema oopperassa

Haahuilin kirjaston hyllyjen välissä ja päädyin dekkariosastolle, jossa poikaystäväni juuri nappaili kirjoja mukaansa. Poikaystäväni on kova lukemaan dekkareita, kun taas itse olen lähinnä lukenut Agatha Christietä aiemmin, niinpä hän suositteli minulle Donna Leonia (kun olin sanonut, etten halua liian jännää, enkä liian veristä luettavaa).

Joten lukulistalle päätyi Donna Leonin Kuolema Oopperassa, joka avaa sarjan, jossa päähahmona toimii komisario Guido Brunetti. Kirjan miljöö sijoittuu Venetsiaan, jossa kuuluisa maestro löydetään kesken oopperan kuolleena ja komisario Brunetti alkaa selvittää syytä murhaan.

Kamalaa, miten töks töks tekstini nyt on, mutta yritän päästä näiden kankeiden alkulauseiden jälkeen edes jonkinlaiseen vauhtiin! Eli, kirja oli alkuun mukaansa tempaava, koska mitään pohjustavia tapahtumia ei ollut, vaan tarina lähti liikkeelle kuolemasta. Pidin tästä tyylistä, sillä en innostu dekkareissa, joissa ensin puolet kirjasta pohjustetaan murhaa ja sen jälkeen vasta lähdetään ratkomaan sitä. 

Toisekseen kirjan sijoittuminen Venetsiaan kiehtoi todella paljon. Oli hyvin erilaista lukea venetsialaisesta kulttuurista ja mukaan sekoitettuja italiankielisiä sanoja. Oikeastaan tämä kirja olisi pitänyt lukea viinilasillisen kera, sillä kirjassa tuli paljon mainiota punaviinimerkkejä esiin! Luin kuitenkin kirjan kuumehoureissani, joten viini ei tullut kysymykseen. Kirja olisi myös ehdottomasti vaatinut hyvää kahvia seurakseen, koska kirjassa juodaan italialaiseen tyyliin huomattavasti espressoa ja muita erikoiskahveja - ei sitä tavallista Juhla Mokkaa. 

Kirjassa oli paljon Venetsian kuvausta ja vaikka se oli myös todella viehättävää ja kiehtovaa, niin paikoitellen se oli yksityiskohtien runsauden meressä lähes puuduttavaa. Se toi hyvin esiin tilanteen luonnetta ja päästi paremmin siihen sisälle, mutta ehkä hieman vähemmällä kuvailulla lukija olisi jaksanut keskittyä ja nauttia kuvauksista enemmän. 

Valitettavasti kirja paikoitellen myös hieman tuntui junnaavan paikoillaan. Olin pyytänyt jotain melko kesyä dekkaria ja tämä oli sellainen. Jännitys ei missään vaiheessa tihkunut ilmassa eikä tarina suoranaisesti tiivistynyt sykähdyttävästi kohti loppua. Toisaalta, siitäkin huolimatta kirja piti niin paljon otteessaan, ettei sitä voinut jättää kesken. Halusin tietää, mitä todella oli tapahtunut! Loppu olikin osittain, mutta ei kokonaan yllättävä. Muistaakseni kesksin jossain sivulla 177, kuka oli murhaaja. Tähän vain liittyi muitakin juonen käänteitä, joita en osannut arvata, joten sen takia lopputulos ei ollut aivan päivänselvä ja kuitenkin sain hieman fiilistellä sitä, että olin osannut veikata näinkin oikein!

Koska sehän näissä dekkareissa eniten kiehtoo, että voi yrittää itsekin leikkiä rikostutkijaa ja veikata (yleensä lahjakkaasti pieleen) murhaajaa. 

Kirja oli hyvä ja kivaa syyslukemista. Se ei ollut erinomainen tai tajunnan räjäyttävä, mutta rentouttavaa luettavaa sohvalla viltin alla. Kirja oli sen verran hyvä, että aloitin saman tien Leonin seuraavan kirjan lukemista, joten arviota siitä on tulossa tänne toivottavasti pian!

kuva

Luettuja kirjoja

Olen saanut vihdoin luettua kolme viimeistä Sookie-kirjaa, MUTTA (!) en vain saa millään aikaiseksi, että kirjoittaisin niistä jotain tänne. Yritän viimeistään viikonloppuna ryhdistäytyä. Paha vain, että luin ne aikalailla yhtäkyytiä putkeen ja on vaikea alkaa eritellä mielessä, että mihin kirjaan liittyi mitäkin??

Mutta niin. Ne loppuivat. 

Mitähän minä sitten lukisin? Jos nyt välillä taas jotain suomeksi, ihan vain vaihteen vuoksi.

Tiedän, ihan sekava ja lyhyt postaus ja ties mitä muuta, mutta lupaan yrittää tuottaa pian järkevämpää tekstiä tänne ;)

Uusi alku

Olen kirjoitellut kirjoista toisessa blogissani jo monen vuoden ajan. Hiljalleen on kuitenkin alkanut tuntua siltä, että haluan siirtää kirjahöpinät oman blogin alle ja mahdollisesti pistää toisen blogini jopa tauolle. Joten tässä iltani kuluksi väkertelin tätä blogia ja yritän nyt raapustaa jotain onnetonta ensimmäistä tekstiä. 

Kirjat ovat aina olleet osa elämäni. Viimeaikoina lukeminen on jäänyt vähän vähemmälle, mutta se ei tarkoita, etteikö rakkaus kirjoihin olisi säilynyt. Saatan uppoutua helpostikin kirjaan niin, etten näe tai kuule mitään ja heittäydyn niin vahvasti kirjan tunnemaailmaan, että ärähdän, jos minua häiritään huonolla hetkellä. 

Aion kirjoittaa tänne jokaisesta lukemastani kirjasta. Lisäksi pohdin, että saatan kopioida ainakin joidenkin jo aiemmin lukemieni ja arvostelemieni kirjojen tekstit toisen blogini puolelta tänne. Katsotaan sitten, että jaksanko todella. 

En aio ottaa lukemisesta tai blogin päivittämisestä paineita ja blogin tarkoitus onkin eniten olla muistutuksena itselle, mitä on tullut luettua ja toivon, että tänne eksyisi ne, joiden kanssa olen tähänkin asti kirjoista höpötellyt, sekä mahdolliset uudet lukijat!

Puuhailen blogia kasaan hitaasti. Blogilista ja Bloglovin linkkejä ei ole vielä, mutta teen ne jossain vaiheessa. 

Nyt taidan suunnata lukemaan!