Nora Roberts - Rakkauden kynnyksellä

Minulla laahaa tällä hetkellä tämä blogi todella perässä sen suhteen, mitä olen jo ehtinyt lukea. Ilmeisesti olen vain kaiken keskellä unohtanut, etten ole muistanut lukemistani kirjoista tänne mitään raapustella. Joten. Palataan jonnekin viime vuoden loppuun, jolloin luin tämän Nora Robertsin Majatalo-sarjan toisen osan Rakkauden kynnyksellä.

Ihastuin tähän majatalo-sarjaan jo ensimmäisessä osassa ja toinen osa jatkoi samaa mielenkiintoista linjaa. Päähenkilöinä toimivat Avery ja Owen, kuten selvästi oli povattavissa jo ensimmäisen osan jälkeen. Avery on kiireinen nainen, joka pyörittää omaa ravintolaa ja on oikea energiapakkaus. Owen taas on tarkka listojen laatija, joka haluaa tehdä kaiken suunnitellusti. Avery ja Owen ovat olleet ystäviä jo pitkään ja tavallaan Owen on myös ollut Averyn ensimmäinen poikaystävä. Mitä siitä, että se tapahtui hänen ollessaan kuusi vuotias. Ensimmäisessä osassa alkaneet kummitustutkimukset jatkuvat!

Joo. Hyvä, kiva, viihdyttävä. Avery oli hauska hahmo, sopivan kaaottinen. Alunperin luulin pitäväni tästä toisesta osasta enemmän kuin ensimmäisestä, mutta jostain syystä (ehkä yllätysmomentin takia) Clairen ja Becketin tarina kolahti enemmän. Minähän siis vahingossa meinasin ensin alkaa lukemaan tätä toista osaa, ennen kuin tajusin, että Avaimet onneen, olikin ensimmäinen osa. Ehdin lukea molempien kirjojen takakannet  ennen oikeaan kirjaan päätymistä ja luulin pitkästyväni ensimmäisen osan parissa, mutta olin aivan totaalisen väärässä. 

Kuitenkin, tämä toinen osa oli hyvä ja sarja tuntuu taatulta Robertsilta. Hänen tuotannossaan on vaihtelua, mutta lähes aina olen pitänyt näistä trilogioista. Vaikka ne ovat usein hyvin samantapaisia (sisarukset, veljekset, ystävykset) ainoastaan pienin kontekstivariaatioin, niin nämä ovat sellaista pommin varmaan viihdykettä, joka nappaa mukaansa. Arki unohtuu, kun uppoaa rakkauden vaaleanpunaiseen höttömaailmaan. Tosin en usko, että kenenkään kannattaa rakentaa käsityksiään miehistä ja rakkaudesta Robertsin varaan, mutta ei kai kukaan niin nyt tekisikään? :D

Pidän siitä, että tässä sarjassa on koiria. Sympaattisia koiria. 

Olen sanonut tämän varmasti ennenkin, mutta tuntuu, että Robertseista on vaikea kirjoittaa tänne blogiin juurikaan mitään, koska tiedän aiempien Robertsien kohdalla sanoneeni jotakuinkin jo samat sanat! Mutta ei se mitään, satunnaiselle lukijalle voi olla iloa siitä, että selitän samat asiat kuitenkin joka kerta uudelleen.

Kieli on huoliteltua, käännöksestäkään ei tarttunut silmääni virheitä. Dialogi on sujuvaa, vaikka tietenkin paikoitellen tulee mietittyä, että ei kukaan oikeasti puhu noin. Hahmot ovat kauniita, komeita, aikaansaavia ja kevyestiä työnarkomaaneja sekä tietenkin menestyviä. On kauniit kodit ja ainakin osittain lämpimät perhesuhteet. Robertsille tyypillistä on, että jonkun hahmon ydinperhe on kuvaus tiiviistä ja lämpimästä perheestä. Ehkä jollain pienellä tragediatwistillä, kuten tässä sarjassa, kun Montgomeryn veljesten isä on kuollut.

Ei tarvita kuin sohvan nurkka, tämä kirja, sopivasti aikaa ja viihtyminen on todennäköistä. Jos siis tämän kategorian kirjoista tai lukemisesta ylipäätään pitää.

kuva

Ylämaan taika

Ylämaa-sarjan toinen osa Ylämaan taika kertoo Stephen Montgomerystä, jonka kuningas päättää naittaa skottinaiselle, joka on vielä klaaninsa päällikkö. Stephen epäilee, että vain hyvin miesmäinen nainen pystyy olemaan hurjan skottiklaanin päällikkö, eikä näin ollen odota avioliittoa innolla. Kun hän sitten tapaa morsiammensa Bronwynin, muuttaa hän kelkkaansa samantien. Stephen ei ole koskaan nähnyt yhtä kaunista naista ja Bronwyn suorastaan lumoaa hänet.

Harmi vain, että Stephen myöhästyi heidän häistään ja sai Bronwynin vihat ylleen. Sen lisäksi, että jo lähtökohtaisesti neito ei halua naida mitään englantilaista. Tämä onkin hyvä hetki Roger Chatworthille alkaa taivutella Bronwynia pikkusormensa ympärille - hänellä kun olisi käyttöä naisen maille. 

Nainen, joka on helposti lirkuteltavissa miehen sormen ympärille, mies, joka ei ymmärrä, että kauniilla naisella voi olla aivot. Näistä teemoista kirja lähtee liikkeelle. Lukijana jäin kyllä miettimään Bronwynin vaatimatonta odotusta, että Stephen muuttaa kaikki tapansa naiselle mieluisaksi ja muuttaa jopa aikapitkälti kokonaan omaa identiteettiään. Onhan se aika kärjistettyä, mutta sellaisiako me naiset sitten yleensä olemme? Odotamme miesten muuttuvan mielin määrin meidän toiveidemme mukaisesti, mutta emme tule itse edes puolta metriä vastaan? Toivottavasti ei sentään, vaikka pienemmässä mittakaavassa on ehkä joskus tullut sorruttua siihen.

Kirja saa paljon pisteitä Skotlannista sekä uskollisesta koirasta! Nämä ovat asioita, jotka vetoavat tämän lukijan sydämeen. ;)

Nopea lukuinen, viihdyttävä, paikoitellen hyvin ennalta arvattava ja toisaalta aika ennalta-arvaamaton. Välillä oikeasti tekisi mieli kyseenalaistaa, miten tämän sarjan naisten aivot toimivat. Jos itsestä jokin vaihtoehto tuntuisi loogiselta, niin voit olla varma, että tapahtuu juuri päinvastoin. Tässä sarjassa näköjään myös ylpeys on tärkeä teema. Ylpeyttään ei tule koskaan menettää ja sisulla mennään vaikka hammasta purren.

Ehkä kirja ei uponnut aivan samalla tavalla kuin kymmenen vuotta sitten, mutta kuitenkin mainiota loma luettavaa!

Jude Deverax - Ylämaan lupaus

Jude Deveraux on kuulunut suosikki kirjailijoihini jo kymmenen vuoden ajan. Ensimmäinen kirja, jonka häneltä luin oli epäloogisesti Ylämaa-sarjan viimeinen osa. Ehkä siinä oli vähän aukkoja paikotellen ja viittauksia, joita en tajunnut, mutta kiltisti luin kirjan alusta loppuun ja olin ihastunut. Keskiaikaista hömppäromantiikkaa! Juuri sellaista rentouttavaa aivot narikkaan luettavaa, mitä kaipaan.

Joululoman kunniaksi sitten kaivelin taas tätä sarjaa hyllystäni (kyllä, lemppari kirjat täytyy haalia omaksi) ja olo oli mukavan kotoisa, kun monien vuosien jälkeen aloin taas lukea Montgomeryn veljeksistä. Minulta on usein kysytty, miksi luen jo aiemmin lukemiani kirjoja uudelleen. Sen takia, että kirjat ovat kuin vanhat ystävät. Tuttuja, turvallisia ja lohdullisia. 

Ylämaa-sarjan ensimmäinen osa kertoo Gavin Montgomerysta, jonka ihastuksen kohde joutuu menemään naimisiin toisen miehen kanssa. Osittain ehkä jopa kostoksi, Gavin päättää naida Judith Revedounen. Gavin ei ole nähnyt tulevaa vaimoaan ennen vihkimistä, mutta olettaa tämän olevan pahansisuinen ja ruma eukko. Miksi muuten tyttö olisi pidetty koko ikänsä piilossa? Judith puolestaan on elämänsä aikana oppinut, että miehiin ei voi luottaa ja hän odottaa avioliitosta pelkkää kurjuutta.

Jos on koskaan lukenut tämän tyylisiä kirjoja, niin tasan tietää, minkälaisia juonen kuvioita on luvassa. On typeriä harhaan johdatettuja miehiä, jotka kuvittelevat tekevänsä oikein, on kiukuttelevia, oikuttelevia naisia, jotka eivät pidä komentelusta tai huolenpidosta ja on ilkeitä pahiksia, jotka yrittävät toiminnallaan tulla jatkuvasti pääparin väliin. 

Niin ja tietenkin on linnoja, pukuja ja siistitty keskiaikainen miljöö!

Kyllähän kirja saa aina säännöllisesti huokailemaan päähahmojen typeryyden takia, mutta toisaalta juuri sen takia kirja on viihdyttävä. Se ei kosketa lähellekään omaa elämääni, se on kärjistetty ja huvittava, jossa naiset ovat kauniita ja miehet komeita. Minä en halua lukea kurjuudesta, ahdistuksesta ja pelosta, koska sitä riittää todellisessa maailmassa aivan tarpeeksi. Kirjat ovat hyvä paikka hakea välimatkaa arkeen.

Kuvitukseksi valitsin juuri se vanha kansikuva, jotka omassa painoksessani on!

Nora Roberts - Avaimet onneen

Kaipasin vain jotain kivaa simppeliä luettavaa ja kun sain edellisen Robertsin loppuun, niin muistelin, että muutakin uudempaa tuotantoa on olemassa. Muistelisin joskus lukeneeni tämän Boonsboron majatalo-sarjan ensimmäisen osan, eli Avaimet onneen takakannen ja tuumanneeni, että ei nappaa. Nyt sitten varasin kerralla tämän ensimmäisen ja toisen osan. Takakansien perusteella oletin toisen osan olevan kiinnostavampi ja päätin vain lukea tämän ensimmäisen osan altapois.

Paitsi että onnistuin jotenkin vahingossa aivan koukuttumaan tähän ensimmäiseen osaan ja parempi puoliskoni joutui nyt todella toteamaan, mitä tarkoittaa, kun minä luen. Silloin minulle ei pidä puhua, eikä minua saa häiritä, tai no saa yrittää, mutta vastareaktio voi olla mitä vain. Saattaa olla, etten todellakaan reagoi mitenkään, koska en edes kuule minulle puhuttavan tai jos kuulen, niin napautan, että anna minun lukea. 

Kirja kertoo melko perinteisen Roberts-juonikuvion. On Beckett, joka on ollut ihastunut Claireen jo teini-ikäisestä saakka. On Claire, joka on jäänyt nuorena kolmen lapsen kanssa leskeksi, kun hänen miehensä kuoli sodassa (=urhoollinen sankarikuolema). Nyt nämä ihmiset taas kohtaavat kotikaupungissaan ja päätyvät entistä enemmän tekemisiin yhdessä. Mihinkäs tämä sitten johtaakaan? Tarina on kudottu majatalon rakennusprojektin ympärille. 

Miksi pidin tästä kirjasta? No koska siinä oli sisustusjuttuja! Majatalon sisustamista. Vaikka välillä oli ehkä vähän haastava saada kiinni, millaisia majatalon huoneet oikeasti olivat ja monet sisustusratkaisut tuntuivat hyvin jenkkiläiseltä (itsehän arvostan melko skandinaavista sisustustyyliä), niin silti! Lisäksi päähahmot Claire ja Beckett olivat mukavia. Sellaisella kaverillisella tavalla. Mukavia ja kivoja. Ehkä tähän oli jokunen juonikuvio lisätty vähän päälleliimattuna, mutta eipä sekään minua haitannut. Minä viihdyin.

Kun on kiireinen ihminen, niin lukukokemukselta odottaa nimenomaan viihdyttävyyttä ja rentoutumista. Ei mitään sivistystä lisäävää tai syviä ajatuksia herättäviä kokemuksia. Miljöönä kotoisan turvallinen pikkukaupunki on miellyttävä. Muutenkaan tämä kirja ei ärsyttänyt minua ja se vain oli very nice. 

Plussaa kummituksesta! Se on aivan överi ja juuri sen takia niin kiva. 

Nyt vain pitäisi kehitellä aikaa lukea seuraava osa, jota kohtaan suhtaudun nyt hieman epäluuloisesti, koska pidin ensimmäisestä osasta. Yleensä toiset osat ovan aina vähän mahalaskuja.

Pakko kyllä vielä lopuksi sanoa, että Robertsin kirjojen kannet näyttävät aina samalta ja ovat sen takia todella mielikuvituksettomia. Sen takia niihin ei oikeastaan enää kiinnitä mitään huomiota.

kuva

Nora Roberts - Tulen sylissä

Sain jokin aika sitten kirjaston varausjonosta käsiini tämän uuden Robertsin kirjan. Ajattelin, että tämä on sellaista hyvää kivaa peruslukemista, jolta tietää tasan, mitä odottaa. Tämä sen takia, että olen elämäni aikana lukenut aika monta kyseisen kirjailijan kirjaa.

Tulen sylissä kertoo savuhyppääjistä, joiden tehtävänä on sammuttaa metsäpaloja. Tämän kirjan keskiössä on naispäähahmo Rowan, joka on sitkeä ja työtään rakastava sissi, joka ei vähällä säikähdä. Hän ei anna toisten polkea itseään. Toisaalta Rowanilla on omat taustansa, joiden takia hänen on vaikea luottaa ihmisiin. 

Toinen päähahmo on Gull, joka on menestyvä, kohtuu rikas ja ensimmmäisen vuoden savuhyppääjä. Nopea ja komea. Hauska ja huolehtiva sekä empaattinen. Hänelläkin on oma menneisyytensä, mutta hän ei anna sen vaikuttaa itseensä. Gull huomaa Rowanin heti ja hyvin nopeasti hän päättää, että tämä on menoa. Vaikka Rowan ei ihan heti olekaan samalla kannalla. 

Päähahmojen ympärille on siis rakennettu savuhyppääjien miljöö, sekä tietenkin rikosdraamaa. Aika usein näissä yksittäisissä Robertsin kirjoissa on murha tai pari tarjolla. Vähintään kuitenkin jotain uhkaavaa ja painostavaa. Niin siis tässäkin.

Kirja oli perushyvä, kuten odotinkin. Ehkä hieman pitkän puoleinen, eli tämän olisi saanut kyllä vähän lyhyempäänkin tilaan puristettua. Paikoitellen tarina hieman junnasi paikoillaan. Toisaalta kirja oli kyllä viihdyttävä, että eipä siinä, mutta epäilyni kirjan pahiksesta osui kyllä jo hyvin varhaisessa vaiheessa kirjaa oikeaan. Joitain muitakin kohtia pystyi ennakoimaan etukäteen, koska ne tekivät niin selvästi tuloaan. 

En kuitenkaan ole kirjaan millään muotoa pettynyt, koska tämä oli juuri sitä, mitä odotin. Perushyvää peruskauraa, jonka tarkan sisällön unohtaa kyllä pian, mutta joka lukuhetkellä jätti ihan viihdyttävän olotilan. Mainio kirja hälyisän ja kiireisen arjen keskelle, kun haluaa lukea jotain kivaa ennen nukkumaan menoa tai kun illalla haluaa rauhoittua sohvalle pitkän päivän jälkeen.

Pidin paljon Rowanista hahmona, sillä hän oli mukavan raikas ja räväkkä tuttavuus. Varmaan sen takia, että pystyin tietyiltä osin samaistumaan hahmoon. Olen huomannut, että jos en löydä päähahmon kanssa yhtään kosketuspintaa, niin lukeminen alkaa käydä haastavaksi, kun en ymmärrä hahmoa yhtään. Eikä se johdu siitä, ettei kirjailija avaisi hahmon mietteitä. 

Varasinpa kirjastosta pari muutakin Robertsia, joita en ole vielä lukenut. Katsotaan, saisinko ne luetuksi vai osoittautuvatko ne tylsiksi. Jollain tavalla Robertsin taso hieman vaihtelee kirjasta riippuen, mutta hän kyllä on todella tuottelias kirjoittaja. Roberts myös selvästi tekee huolellista taustatutkimusta kirjojaan varten, sillä tässäkin tuli todella paljon yksityiskohtaista informaatiota savuhyppäämisestä ja tiiviistä porukalla tekemisestä, mitä ei voi ilman vankkoja pohjatietoja jakaa lukijoille.

Hyvää aivot narikkaan luettavaa!

kuva

Kaari Utrio - Seuraneiti

Linda Melin on kappalaisen tytär ja vierailemassa Kajaanissa tohtorin perheen luona. Perhe odottaa häneltä hyvää avioliittoa, että Lindan veli voisi jatkaa opintojaan, mutta Kajaanissa ei rikkaita suhlasia ole joka oksalla. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun ensin Kajaaniin saapuu tukkukauppias Claes Carleson ja tämän jälkeen seurapiirien huoliteltu tähtönen Victor Waldau. Ylä-Savon korpi vaihtuu pian Helsingin "maalliksiksi ylellisyyksi", jossa Lindan pää on aivan pyörällä.

Miespuoleinen ihminen selasi tätä Utrion kirjaa ja meni viimeiselle sivulle. Kysyin, mitä hän tekee ja vastaus oli, että katsoo, miten kirja loppuu. Minä vastasin, että onnellisesti. Hän sanoi, että en voi olla varma. Mihin jouduin toteamaan, että Utrion kohdalla tietää aina.

Tämä keskustelun pätkä oikeastaan kiteyttää hyvin tämänkin Utrion kirjan. Tänä syksynä julkaistu Seuraneiti oli juuri sitä, mitä kirjalta ja kirjailijalta odotin. Mielenkiintoista historian kuvausta, kauniita pukuja, ihmissuhdedraamaa, vääriä valintoja, kriisejä ja happy ending. Mitä muuta nainen voi viihdyttävältä lukuromaanilta kaivata?

Tosin tämä mies, joka jo tutki kirjan loppua, tutki kirjan lopusta myös Utrion kommentteja faktoista, joita hän oli tarkoituksellisesti, että lukija pysyi helpommin juonessa kiinni tai että tarina etenisi paremmin. Mies, joka sattumoisin on lukenut yliopistossa historiaa, alkoi heti terävästi huomautella, että eihän näin saa tehdä, faktoja ei saa käyttää väärin. Kun huomautin, että kyseessä on romaani, niin hän vastasi, että jonkin tittelin korjaamisen toisella olisi voinut selittää vaikka alaviitteessä. Mihin totesin taas, että tämä on romaani, ei historiantutkimus! Ja se tekeekin kirjasta hyvän. Siinä on historiaa ja faktoja, mutta ei liikaa ja mukavasti tarinaan sijoitettuna. Välillä kuvauksen määrä ehkä meinaa uuvuttaa. Varsinkin vanhan Helsingin kuvaus, jossa mennään kadulta toiselle. En tiedä niitä katuja nykyäänkään, niin on vielä vaikeampi kuvitella millaista on ollut ennen. 

Kirjan hahmot olivat Utriomaisen kärjistettyjä. Ehkä eniten henkistä kasvua kirjassa koki tukkukauppias Claes Carlson. Muut melkolailla jämähtivät paikoilleen, eikä heissä tapahtunut ihmeitä kirjan aikana. Lindan hahmo jäi jotenkin vähän ristiriitaisen tuntuiseksi. Toisaalta hänet kuvattiin äärimmäisen vaatimattomana ja kuitenkin hän oli naiseksi etevä ja älykäs. En osaa selittää tarkemmin, mutta jotenkin en saanut hahmosta kokonaiskuvaa. Tavallaan välillä hän oli lempeä ja säyseä (kamala sana) ja välillä hyvinkin teräväsainen, tosin enimmäkseen vain tukkukauppiaalle. Eli ehkä se selittää jotain. 

Victor Waldau oli juuri sen tapainen hahmo, mitä Utrio paljon käyttää. Ehkä oikeastaan muutenkin kirjassa oli paljon samaa, mitä muissakin Utrion kirjoissa, mutta se tarkoittaa, että lukija saa juuri sitä, mitä odottaa. Vain hieman erilaisessa paketissa kuin aiemmin. Eikä se ole huono asia. Toisaalta mitään uutta ja innovatiivistakaan ei tässä kirjassa ollut, mutta pidin kirjasta joka tapauksessa. Parasta luettavaa syksyn sateisiin. Aivot mukavasti narikkaan ja keskelle 1800-luvun sääty-yhteiskuntaa.

Kiteytettynä sanoisin siis, että kirja ei tuonut mitään uutta, mutta oli mukavaa ja viihdyttävää luettavaa. Sain mitä halusin ja olin tyytyväinen. Ei ehkä jää pidemmäksi aikaa erityisemmin mieleen, eikä noussut mihinkään lempi kirjat-listalle, mutta viihdytti ja jätti hyvän mielen.

kuva

Donna Leon - Kuolema vieraalla maalla

Komisario Guido Brunetti saa ratkaistavakseen amerikkalaisen nuoren miehen kuoleman. Kuollut löytyy aamun varhaisina tunteina kanaalista kellumassa ja Brunettin täytyy alkaa selvittää, miksi amerikkalainen murhattiin. Onko syynä pieleen mennyt ryöstö, kuten kovin moni uskoo, vai jotain aivan muuta?

Ensinnäkin vinkkinä: älkää lukeko tämän kirjan takakantta! Takakannen teksti ei ole pitkä ja silti se onnistuu paljastamaan kirjan tapahtumia melkein kahden kolmas osan verran koko kirjasta. Ei kiva. 

Toinen asia. Minusta tuo Brunettin sukunimi on vain hämmentävä, koska välillä meinaan väkisin alkaa lukea, että kuvioihin on ilmestynyt joku ruskeaverikkö, että mistä koko hahmo tilanteeseen tupashti ja missä kohdin niistä hiusten värjeä oikein kuvaltiinkaan...?? Ennen kuin sitten tajuan, että aah. Brunetti, isolla B-kirjaimella ja päähahmon sukunimi. Hyvä minä.

Tämä kirja eteni tavallaan samalla verkkaisella kaavalla kuin ensimmäinenkin osa, mutta toisaalta sitten kuitenkin tämä tuntui pitävän enemmän otteessaan. Minua kiehtoi kuvaukset Venetsiasta, italialaisten näkemys amerikkalaisista, selvitykset Italian politiikasta ja hallituksista ja "hyvä veli"-verkostosta, venetsialaisen Brunettin ärsyyntyminen siihen, miten koko kaupunki on täynnä pelkkiä turisteja jne. Nämä selvitykset kiehtoivat todella paljon ja ehkä ne pitivät niin tiukasti kirjassa kiinni.

Loppu oli ärsyttävä. Harmi, etten voi avautua siitä enempää. Sanoisinko toisaalta näin, että asiat kyllä selvisivät ja ratkesivat, mutta saiko paha lopulta palkkansa? Sitä voi jäädä kirjan lopun jälkeen miettimään. Toisaalta, ehkä tämä hieman erilainen loppu (tietyllä tavalla) rikkoi perinteistä ja hieman opettavaista dekkarikaavaa.

Kävin jo kirjastossa katsomassa, olisiko kolmas osa ollut hyllyssä, mutta eipä se tietenkään ollut. Pitää varmaan laittaa se varaukseen. Ennen sitä pitää sitten varmaan lueskella jotain muuta. Jotenkin vain nyt onnistuin koukuttamaan itseni tähän Leonin sarjaan. Onneksi osia pitäisi olla niin paljon, että varmasti ehtii kyllästyminen iskea ennen kuin pääsen loppuun!

kuva