Kaari Utrio - Seuraneiti

Linda Melin on kappalaisen tytär ja vierailemassa Kajaanissa tohtorin perheen luona. Perhe odottaa häneltä hyvää avioliittoa, että Lindan veli voisi jatkaa opintojaan, mutta Kajaanissa ei rikkaita suhlasia ole joka oksalla. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun ensin Kajaaniin saapuu tukkukauppias Claes Carleson ja tämän jälkeen seurapiirien huoliteltu tähtönen Victor Waldau. Ylä-Savon korpi vaihtuu pian Helsingin "maalliksiksi ylellisyyksi", jossa Lindan pää on aivan pyörällä.

Miespuoleinen ihminen selasi tätä Utrion kirjaa ja meni viimeiselle sivulle. Kysyin, mitä hän tekee ja vastaus oli, että katsoo, miten kirja loppuu. Minä vastasin, että onnellisesti. Hän sanoi, että en voi olla varma. Mihin jouduin toteamaan, että Utrion kohdalla tietää aina.

Tämä keskustelun pätkä oikeastaan kiteyttää hyvin tämänkin Utrion kirjan. Tänä syksynä julkaistu Seuraneiti oli juuri sitä, mitä kirjalta ja kirjailijalta odotin. Mielenkiintoista historian kuvausta, kauniita pukuja, ihmissuhdedraamaa, vääriä valintoja, kriisejä ja happy ending. Mitä muuta nainen voi viihdyttävältä lukuromaanilta kaivata?

Tosin tämä mies, joka jo tutki kirjan loppua, tutki kirjan lopusta myös Utrion kommentteja faktoista, joita hän oli tarkoituksellisesti, että lukija pysyi helpommin juonessa kiinni tai että tarina etenisi paremmin. Mies, joka sattumoisin on lukenut yliopistossa historiaa, alkoi heti terävästi huomautella, että eihän näin saa tehdä, faktoja ei saa käyttää väärin. Kun huomautin, että kyseessä on romaani, niin hän vastasi, että jonkin tittelin korjaamisen toisella olisi voinut selittää vaikka alaviitteessä. Mihin totesin taas, että tämä on romaani, ei historiantutkimus! Ja se tekeekin kirjasta hyvän. Siinä on historiaa ja faktoja, mutta ei liikaa ja mukavasti tarinaan sijoitettuna. Välillä kuvauksen määrä ehkä meinaa uuvuttaa. Varsinkin vanhan Helsingin kuvaus, jossa mennään kadulta toiselle. En tiedä niitä katuja nykyäänkään, niin on vielä vaikeampi kuvitella millaista on ollut ennen. 

Kirjan hahmot olivat Utriomaisen kärjistettyjä. Ehkä eniten henkistä kasvua kirjassa koki tukkukauppias Claes Carlson. Muut melkolailla jämähtivät paikoilleen, eikä heissä tapahtunut ihmeitä kirjan aikana. Lindan hahmo jäi jotenkin vähän ristiriitaisen tuntuiseksi. Toisaalta hänet kuvattiin äärimmäisen vaatimattomana ja kuitenkin hän oli naiseksi etevä ja älykäs. En osaa selittää tarkemmin, mutta jotenkin en saanut hahmosta kokonaiskuvaa. Tavallaan välillä hän oli lempeä ja säyseä (kamala sana) ja välillä hyvinkin teräväsainen, tosin enimmäkseen vain tukkukauppiaalle. Eli ehkä se selittää jotain. 

Victor Waldau oli juuri sen tapainen hahmo, mitä Utrio paljon käyttää. Ehkä oikeastaan muutenkin kirjassa oli paljon samaa, mitä muissakin Utrion kirjoissa, mutta se tarkoittaa, että lukija saa juuri sitä, mitä odottaa. Vain hieman erilaisessa paketissa kuin aiemmin. Eikä se ole huono asia. Toisaalta mitään uutta ja innovatiivistakaan ei tässä kirjassa ollut, mutta pidin kirjasta joka tapauksessa. Parasta luettavaa syksyn sateisiin. Aivot mukavasti narikkaan ja keskelle 1800-luvun sääty-yhteiskuntaa.

Kiteytettynä sanoisin siis, että kirja ei tuonut mitään uutta, mutta oli mukavaa ja viihdyttävää luettavaa. Sain mitä halusin ja olin tyytyväinen. Ei ehkä jää pidemmäksi aikaa erityisemmin mieleen, eikä noussut mihinkään lempi kirjat-listalle, mutta viihdytti ja jätti hyvän mielen.

kuva

Donna Leon - Kuolema vieraalla maalla

Komisario Guido Brunetti saa ratkaistavakseen amerikkalaisen nuoren miehen kuoleman. Kuollut löytyy aamun varhaisina tunteina kanaalista kellumassa ja Brunettin täytyy alkaa selvittää, miksi amerikkalainen murhattiin. Onko syynä pieleen mennyt ryöstö, kuten kovin moni uskoo, vai jotain aivan muuta?

Ensinnäkin vinkkinä: älkää lukeko tämän kirjan takakantta! Takakannen teksti ei ole pitkä ja silti se onnistuu paljastamaan kirjan tapahtumia melkein kahden kolmas osan verran koko kirjasta. Ei kiva. 

Toinen asia. Minusta tuo Brunettin sukunimi on vain hämmentävä, koska välillä meinaan väkisin alkaa lukea, että kuvioihin on ilmestynyt joku ruskeaverikkö, että mistä koko hahmo tilanteeseen tupashti ja missä kohdin niistä hiusten värjeä oikein kuvaltiinkaan...?? Ennen kuin sitten tajuan, että aah. Brunetti, isolla B-kirjaimella ja päähahmon sukunimi. Hyvä minä.

Tämä kirja eteni tavallaan samalla verkkaisella kaavalla kuin ensimmäinenkin osa, mutta toisaalta sitten kuitenkin tämä tuntui pitävän enemmän otteessaan. Minua kiehtoi kuvaukset Venetsiasta, italialaisten näkemys amerikkalaisista, selvitykset Italian politiikasta ja hallituksista ja "hyvä veli"-verkostosta, venetsialaisen Brunettin ärsyyntyminen siihen, miten koko kaupunki on täynnä pelkkiä turisteja jne. Nämä selvitykset kiehtoivat todella paljon ja ehkä ne pitivät niin tiukasti kirjassa kiinni.

Loppu oli ärsyttävä. Harmi, etten voi avautua siitä enempää. Sanoisinko toisaalta näin, että asiat kyllä selvisivät ja ratkesivat, mutta saiko paha lopulta palkkansa? Sitä voi jäädä kirjan lopun jälkeen miettimään. Toisaalta, ehkä tämä hieman erilainen loppu (tietyllä tavalla) rikkoi perinteistä ja hieman opettavaista dekkarikaavaa.

Kävin jo kirjastossa katsomassa, olisiko kolmas osa ollut hyllyssä, mutta eipä se tietenkään ollut. Pitää varmaan laittaa se varaukseen. Ennen sitä pitää sitten varmaan lueskella jotain muuta. Jotenkin vain nyt onnistuin koukuttamaan itseni tähän Leonin sarjaan. Onneksi osia pitäisi olla niin paljon, että varmasti ehtii kyllästyminen iskea ennen kuin pääsen loppuun!

kuva

Donna Leon - Kuolema oopperassa

Haahuilin kirjaston hyllyjen välissä ja päädyin dekkariosastolle, jossa poikaystäväni juuri nappaili kirjoja mukaansa. Poikaystäväni on kova lukemaan dekkareita, kun taas itse olen lähinnä lukenut Agatha Christietä aiemmin, niinpä hän suositteli minulle Donna Leonia (kun olin sanonut, etten halua liian jännää, enkä liian veristä luettavaa).

Joten lukulistalle päätyi Donna Leonin Kuolema Oopperassa, joka avaa sarjan, jossa päähahmona toimii komisario Guido Brunetti. Kirjan miljöö sijoittuu Venetsiaan, jossa kuuluisa maestro löydetään kesken oopperan kuolleena ja komisario Brunetti alkaa selvittää syytä murhaan.

Kamalaa, miten töks töks tekstini nyt on, mutta yritän päästä näiden kankeiden alkulauseiden jälkeen edes jonkinlaiseen vauhtiin! Eli, kirja oli alkuun mukaansa tempaava, koska mitään pohjustavia tapahtumia ei ollut, vaan tarina lähti liikkeelle kuolemasta. Pidin tästä tyylistä, sillä en innostu dekkareissa, joissa ensin puolet kirjasta pohjustetaan murhaa ja sen jälkeen vasta lähdetään ratkomaan sitä. 

Toisekseen kirjan sijoittuminen Venetsiaan kiehtoi todella paljon. Oli hyvin erilaista lukea venetsialaisesta kulttuurista ja mukaan sekoitettuja italiankielisiä sanoja. Oikeastaan tämä kirja olisi pitänyt lukea viinilasillisen kera, sillä kirjassa tuli paljon mainiota punaviinimerkkejä esiin! Luin kuitenkin kirjan kuumehoureissani, joten viini ei tullut kysymykseen. Kirja olisi myös ehdottomasti vaatinut hyvää kahvia seurakseen, koska kirjassa juodaan italialaiseen tyyliin huomattavasti espressoa ja muita erikoiskahveja - ei sitä tavallista Juhla Mokkaa. 

Kirjassa oli paljon Venetsian kuvausta ja vaikka se oli myös todella viehättävää ja kiehtovaa, niin paikoitellen se oli yksityiskohtien runsauden meressä lähes puuduttavaa. Se toi hyvin esiin tilanteen luonnetta ja päästi paremmin siihen sisälle, mutta ehkä hieman vähemmällä kuvailulla lukija olisi jaksanut keskittyä ja nauttia kuvauksista enemmän. 

Valitettavasti kirja paikoitellen myös hieman tuntui junnaavan paikoillaan. Olin pyytänyt jotain melko kesyä dekkaria ja tämä oli sellainen. Jännitys ei missään vaiheessa tihkunut ilmassa eikä tarina suoranaisesti tiivistynyt sykähdyttävästi kohti loppua. Toisaalta, siitäkin huolimatta kirja piti niin paljon otteessaan, ettei sitä voinut jättää kesken. Halusin tietää, mitä todella oli tapahtunut! Loppu olikin osittain, mutta ei kokonaan yllättävä. Muistaakseni kesksin jossain sivulla 177, kuka oli murhaaja. Tähän vain liittyi muitakin juonen käänteitä, joita en osannut arvata, joten sen takia lopputulos ei ollut aivan päivänselvä ja kuitenkin sain hieman fiilistellä sitä, että olin osannut veikata näinkin oikein!

Koska sehän näissä dekkareissa eniten kiehtoo, että voi yrittää itsekin leikkiä rikostutkijaa ja veikata (yleensä lahjakkaasti pieleen) murhaajaa. 

Kirja oli hyvä ja kivaa syyslukemista. Se ei ollut erinomainen tai tajunnan räjäyttävä, mutta rentouttavaa luettavaa sohvalla viltin alla. Kirja oli sen verran hyvä, että aloitin saman tien Leonin seuraavan kirjan lukemista, joten arviota siitä on tulossa tänne toivottavasti pian!

kuva