Minulla laahaa tällä hetkellä tämä blogi todella perässä sen suhteen, mitä olen jo ehtinyt lukea. Ilmeisesti olen vain kaiken keskellä unohtanut, etten ole muistanut lukemistani kirjoista tänne mitään raapustella. Joten. Palataan jonnekin viime vuoden loppuun, jolloin luin tämän Nora Robertsin Majatalo-sarjan toisen osan Rakkauden kynnyksellä.
Ihastuin tähän majatalo-sarjaan jo ensimmäisessä osassa ja toinen osa jatkoi samaa mielenkiintoista linjaa. Päähenkilöinä toimivat Avery ja Owen, kuten selvästi oli povattavissa jo ensimmäisen osan jälkeen. Avery on kiireinen nainen, joka pyörittää omaa ravintolaa ja on oikea energiapakkaus. Owen taas on tarkka listojen laatija, joka haluaa tehdä kaiken suunnitellusti. Avery ja Owen ovat olleet ystäviä jo pitkään ja tavallaan Owen on myös ollut Averyn ensimmäinen poikaystävä. Mitä siitä, että se tapahtui hänen ollessaan kuusi vuotias. Ensimmäisessä osassa alkaneet kummitustutkimukset jatkuvat!
Joo. Hyvä, kiva, viihdyttävä. Avery oli hauska hahmo, sopivan kaaottinen. Alunperin luulin pitäväni tästä toisesta osasta enemmän kuin ensimmäisestä, mutta jostain syystä (ehkä yllätysmomentin takia) Clairen ja Becketin tarina kolahti enemmän. Minähän siis vahingossa meinasin ensin alkaa lukemaan tätä toista osaa, ennen kuin tajusin, että Avaimet onneen, olikin ensimmäinen osa. Ehdin lukea molempien kirjojen takakannet ennen oikeaan kirjaan päätymistä ja luulin pitkästyväni ensimmäisen osan parissa, mutta olin aivan totaalisen väärässä.
Kuitenkin, tämä toinen osa oli hyvä ja sarja tuntuu taatulta Robertsilta. Hänen tuotannossaan on vaihtelua, mutta lähes aina olen pitänyt näistä trilogioista. Vaikka ne ovat usein hyvin samantapaisia (sisarukset, veljekset, ystävykset) ainoastaan pienin kontekstivariaatioin, niin nämä ovat sellaista pommin varmaan viihdykettä, joka nappaa mukaansa. Arki unohtuu, kun uppoaa rakkauden vaaleanpunaiseen höttömaailmaan. Tosin en usko, että kenenkään kannattaa rakentaa käsityksiään miehistä ja rakkaudesta Robertsin varaan, mutta ei kai kukaan niin nyt tekisikään? :D
Pidän siitä, että tässä sarjassa on koiria. Sympaattisia koiria.
Olen sanonut tämän varmasti ennenkin, mutta tuntuu, että Robertseista on vaikea kirjoittaa tänne blogiin juurikaan mitään, koska tiedän aiempien Robertsien kohdalla sanoneeni jotakuinkin jo samat sanat! Mutta ei se mitään, satunnaiselle lukijalle voi olla iloa siitä, että selitän samat asiat kuitenkin joka kerta uudelleen.
Kieli on huoliteltua, käännöksestäkään ei tarttunut silmääni virheitä. Dialogi on sujuvaa, vaikka tietenkin paikoitellen tulee mietittyä, että ei kukaan oikeasti puhu noin. Hahmot ovat kauniita, komeita, aikaansaavia ja kevyestiä työnarkomaaneja sekä tietenkin menestyviä. On kauniit kodit ja ainakin osittain lämpimät perhesuhteet. Robertsille tyypillistä on, että jonkun hahmon ydinperhe on kuvaus tiiviistä ja lämpimästä perheestä. Ehkä jollain pienellä tragediatwistillä, kuten tässä sarjassa, kun Montgomeryn veljesten isä on kuollut.
Ei tarvita kuin sohvan nurkka, tämä kirja, sopivasti aikaa ja viihtyminen on todennäköistä. Jos siis tämän kategorian kirjoista tai lukemisesta ylipäätään pitää.
